Talvijuhlan viettohon

Taas on joulu! Ja tällä kertaa nietokset. Viime vuonna juhla meni vähän ohi enkä jaksanut laittaa mitään. Tänä vuonna lähdettiin juhlimaan sukulaisiin, jotenka en taaskaan laittanut joulua. Viime vuonna yritin. Oli jouluverhot ja koristeet kannettu sisään, ei esille. Nyt ei edes tuotu varastosta sitä joululaatikkoa. Ilmeisesti en ole jouluihmisiä. En, vaikka olen aina luullut. Lahjojen hankintakin sijoittunee alkuviikolle. Mutta kunhan on aatto niin katson lumiukkoa telkkarista ja syön suklaata. Siinä se juhla on! Lapsi saa luvan nauttia samoista perinteistä.

Tulevaisuus pelottaa

Minkähänlainen elämä lapsillemme on tulossa? Saavatko he elää hyvän elämän? Tapahtuuko joku katastrofi? Tuleeko se maailmanloppu? Vai ihan jotain muuta?

Tulevaisuus pelottaa minua. Tulevaisuus koskettaa niin konkreettisesti, kun saa lapsen. Hänelle haluaa parempaa kuin itsellä on. Silti kaikki viittaa siihen, että meillä ei ole mitään parempaa tarjottavana lapsillemme. Miksi sitten minullakin on lapsi, vaikka ajattelen näin? Ehkä se on sitä parempaan pyrkimistä omassa elämässä. Ehkä se on vain itsekästä oman tulevaisuuden turvaamista. Ehkä se on kaipuuta onnellisuuteen ja rakkautta. Tai ehkä se on vain biologiaa. Yhtä kaikki tulevaisuus on niin pelottava, koska sitä ei näe eikä siihen voi valmistautua. Emmekä ymmärrä, kuinka tärkeää olisi miettiä tekemisiämme jotta tulevaisuudessakin ihmisillä olisi hyvä elämä.

Lähitulevaisuus sen sijaan vain askarruttaa. Hain työpaikkaa. Jos hyvin käy, saan paikan ja pääsen tekemään mukavia asioita. Jos hyvin käy, niin en saakaan paikkaa ja voin jäädä kotiin tutkalemaan lapsen kasvamista. Voitan joka tapauksessa. Ja silti molemmat vaihtoehdot jännittävät liikaa. Kotona on niin mukavata, mutta ajattelutyökin kelpaisi toisaalta. Välillä tuntee itsensä niin tylsyneeksi kynäksi. Oikeastihan ajattelen, että kohta en saa enää nähdä ollenkaan lastani tai vaihtoehtona on ikuisuus työttömänä ja toimettomana. 


Noin. Hiljaisuus rikottu pitkästä aikaa.