Ajattelin että katsotaan, mihin suuntaan tämä kirjoittaminen lähtee. Että muotoutukoon näköisekseen. Vaikka kuinka taistelin sitä vastaan, kyllä tämä on oikeastaan äitiysblogi. En taida olla erikoinen sisustaja, ompelija tai leipuri, kun en ole niitä asioita koko kesänäkään tehnyt. Muut asiat ovat erittäin marginaalissa. Niinpä keskityn nyt sitten siihen enemmän.
Kuvittelin, että äidiksi tuleminen tuntuu enemmän äitiydeltä. Että kokee itsensä äidiksi ja omaksuu jonkin äidin roolin oitis. No, ei se ihan niin mene. Minulla on kotona pieni tyttö, josta pidän huolta ja joka tarvitsee minua. Olen tytön vanhempi. Mutta en ole muuttunut ihmisenä miksikään. Painin samojen itsetunto-ongelmien kanssa ja katsomme nautiskellen iltaisin Master Chef Australiaa mieheni kanssa. Ehkä saan jonkin uuden asenteen ja roolin, kun tyttö osaa puhua. Sitä odotellessa.
Haluan kuitenkin jakaa sen ensimmäisen hetken, kun tajusin että sydämeeni on painautunut paikka uudelle ihmiselle. Synnytyslaitoksella tyttö kävi yön verensokerin tarkkailussa. Aamulla kiiruhdin katsomaan häntä. Istuin tunnin pidellen tyttöä sylissä hiljaisessa huoneessa ihan hiljaa silitellen ja tutustuen. Siinä hetkessä oli niin hyvä vain olla.
Jospa nyt intoudun kirjoittamaan useammin, kun olen jäsentänyt arkeni sisältöä otsikkotasolla. Pääteema hakkaa vieressäni lattiaa legolla. Yhdyn leikkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti