Lankakerä

Minulla on viisi tällaista lankakerää.

Mitä niistä tekisin? Lanka on villaa ja aitoa seitkytlukulaista semmoista. Ilmeisesti vielä Ruotsin maalta ostettu.

Runebergille terkut, että tuopa mukanas muutamat leivokset kahvipöytään.

Koti rempallaan

Yli vuoden ajan koti on ollut ihan rempallaan. Roskat on viemättä aina päivän liian kauan, jouluverhot kesäkuussa, pölyt pyyhkimättä, laatikoita pinossa joka huoneessa, kaikki kattilat tiskissä. Siivoaminen ja kodin järjestely eivät ole mahtuneet aikatauluun. En ole mikään superäiti, joten en ole jaksanut pitää huolta kuin vain ihan tärkeimmistä/ nopeimmista kotiaskareista.

Tammikuun näyttäessä lumista valoaan olen jaksanut enemmän. Minulla nimittäin oli suuri tavoite. Yksi huone on raivattava ja Pikku-Piika siirtyy omaan huoneeseen. Koko kuukausi siinä sitten menikin. Järjestelin kaappeja, kävin läpi vanhoja romuja, heitin jotain poiskin(!) ja etsin tavaroille uusia paikkoja ympäri huushollia. Ja kas, lauantaina lapsonen nukkuin ikiomassa huoneessa. Siellä on uudet verhot ja lelutkin melko järjestyksessä. Vanhempien makuuhuone tosin joutui kaaoksen valtaan. Työpöytä notkuu tavaraa täynnä. Pitänee jatkaa raivausaskareita.

Siivousvimma siirtyi muuallekin asuntoon. Kokonaisvaltainen kevätsiivous on edennyt kaikkiin huoneisiin. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

En tiedä mistä kaikki energia kumpuaa. Työrintamalta kuuluu vain huonoja uutisia ja huolet painaa rintaa. Silti yhtäkkiä olen täynnä intoa ja rakkautta. Olen tänään maanantaina hymyillyt kuin kylähullu täällä rakastaen tätä mitätöntä elämääni.

Tulevaisuus pelottaa

Minkähänlainen elämä lapsillemme on tulossa? Saavatko he elää hyvän elämän? Tapahtuuko joku katastrofi? Tuleeko se maailmanloppu? Vai ihan jotain muuta?

Tulevaisuus pelottaa minua. Tulevaisuus koskettaa niin konkreettisesti, kun saa lapsen. Hänelle haluaa parempaa kuin itsellä on. Silti kaikki viittaa siihen, että meillä ei ole mitään parempaa tarjottavana lapsillemme. Miksi sitten minullakin on lapsi, vaikka ajattelen näin? Ehkä se on sitä parempaan pyrkimistä omassa elämässä. Ehkä se on vain itsekästä oman tulevaisuuden turvaamista. Ehkä se on kaipuuta onnellisuuteen ja rakkautta. Tai ehkä se on vain biologiaa. Yhtä kaikki tulevaisuus on niin pelottava, koska sitä ei näe eikä siihen voi valmistautua. Emmekä ymmärrä, kuinka tärkeää olisi miettiä tekemisiämme jotta tulevaisuudessakin ihmisillä olisi hyvä elämä.

Lähitulevaisuus sen sijaan vain askarruttaa. Hain työpaikkaa. Jos hyvin käy, saan paikan ja pääsen tekemään mukavia asioita. Jos hyvin käy, niin en saakaan paikkaa ja voin jäädä kotiin tutkalemaan lapsen kasvamista. Voitan joka tapauksessa. Ja silti molemmat vaihtoehdot jännittävät liikaa. Kotona on niin mukavata, mutta ajattelutyökin kelpaisi toisaalta. Välillä tuntee itsensä niin tylsyneeksi kynäksi. Oikeastihan ajattelen, että kohta en saa enää nähdä ollenkaan lastani tai vaihtoehtona on ikuisuus työttömänä ja toimettomana. 


Noin. Hiljaisuus rikottu pitkästä aikaa.